KODANLÄMMITTÄJÄ

 

 

Rotta oli taas pudonnut kaivoon. Ensi töikseni aamuhärissä kampesin kaivonkannen pois paikaltaan ja ongin rotan ylös. Se oli huonossa kunnossa, hajonnut vedessä leijaileviksi hiutaleiksi ja karvoiksi. Se ei enää edes näyttänyt rotalta. Mutta tarkoitukseni ei ole kertoa siitä, vaan työstäni sekä ystävistäni, joiden kanssa työtäni teen.

Joku voisi luulla tätä vedet silmissä yskimistä ja alituista kontallaan oloa, savuun puhaltelua ja palelemista jonkinlaiseksi yhden miehen yritykseksi, mutta tosiasia on, ettei tällaisesta taakasta selviä kukaan omin voimin.

Minulle, Poromiehelle, on suuri luoja suonut avuksi joukon sellaisia olentoja, jotka todellakin ansaitsevat tulla esitellyiksi ja joiden varassa oma jaksamiseni on ollut. Lukemattomina kohmeisina aamuina olemme täällä savun seassa heräilleet ja kumminkin kohti uutta päivää tihruiset silmämme suunnanneet. Vailla sisua, vailla toivoa, epätoivon ja pakon edessä olemme ottaneet aamuyön hämärissä pari horjahtavaa taka-askelta ja sitten taas nyyhkyttäen ja ruikuttaen työntyneet ulos maailman tuuliin.

Jos olisit sattunut oikeaan aikaan astumaan sisälle tähän majapaikkaani, tähän riu´uilla ja huovilla katettuun kotaani, olisit nähnyt nuotion ympärillä nukkuvan Vanhan Äitimme, Joulupukin ja Puolijoken, Piikin, Tontun ja Laulavan Kulkurin. Sotilas olisi myös ollut siellä ja Piirtäjä ja se yksi, jonka nimeä en milloinkaan muista. Varmasti myös kaikki meidän kissat ja koirat, jänikset ja pääskyset, kaikki olisivat olleet siinä nukkumassa. Tulen ympärillä.

Mutta nyt on toinen aika. Muut ovat lentäneet maailman tuuliin ja kohta lennän minäkin kuin savu kodan katosta. Olemme joutuneet hajauttamaan toimintamme, uusiutumaan tässä kiihtyvässä kilpailussa. Silloin tällöin täällä vielä voi nähdä Piikin, Puolijoken pojan, mutta suurimman osan ajasta olen yksin. Puut ovat märkiä ja tuuli puhaltaa kodan lävitse. Savuluukun peittäneet lumipaakut putoilevat vaivaiseen tuleeni, mutta sytytän sen uudestaan. Yritän ripustella varusteita riukujen väkäsiin, etteivät homehtuisi. Polttopuut kasvavat kääpää. Puhallan hiillokseen niin että huimaa. Henkeni saa tulen hetkeksi humisemaan mutta sitten se taas sammuu. Kun yritän kiskaista keuhkoihini raitista ilmaa, nielen paksua savua, yskin tukehtumisen partaalla ja pyörryn.

Näin tässä taas kävi! Makaan nokisella ja purusohjoisella kodanpohjalla kytevä hiillos allani ja katselen savuaukosta ylös taivaalle. Hento kiemura nousee kohti tähteä, otan siitä suunnan, enkä muista mitään.

JOULUPUKIN POIKA

Joulupukinhan te kaikki tunnette, tai tiedätte. Olette kuitenkin tavanneet? Mutta minä, Poromies, tiedän hänestä enemmän. Tunsin hänen tuskansa, kun hän viimeisen kerran heitti lahjansa kiehuvaan lähteeseen Ultima Thulessa, kaukaisimmassa Pohjolassa. Epäröivänä ja lopen väsyneenä hän oli sortua pitämään itsellään sen kalliin uhrilahjan, joka oli tarkoitettu maailmalle jaettavaksi. Viime hetkellä hän kääntyi ja viskasi lahjan oikeaan osoitteeseen sinetöiden samalla kohtalonsa. Karvoineen päivineen hän hajosi kuohuvaan veteen ja vajosi maanalaisiin virtoihin kadoten näkyvistä. Sukelsin hänen peräänsä ja leijailevien lihojen ja koskissa kolisevien luiden kanssa syöksyimme pitkin pimeää jokea. Myöhemmin, siellä missä päivä taas tyyntyneenä paistoi ja laineet muuttuivat loivemmiksi, siellä järjestyi hänen nimensä uudelleen.

Juuri silloin satuttiin eräästä virran rannalla olevasta talosta tulemaan alas joenrantaan lohenpyyntiin. Mutta nähtiinkin jättiläismäisen hauen uivan vastavirtaan. Hauki antoi pyytää itsensä ja ihmiset riemuitsivat, sillä sen lihoilla selvittäisiin yli seuraavan talven. Kun pikkupojat, miehet ja vanhat miehet rakensivat hauen kylkiluista asumuksia ja kylän naiset leikkelivät ja ompelivat katteiksi ja vaatteiksi kalannahkaa, niin silloin siellä virrassa, touhuajien katseilta piilossa, kehkeytyi uusi sana vanhoista kirjaimista. Se oli Joulupukin pojan, Puolijoken syntymä.

PUOLIJOKKE

Minä paikkaan nahkaremmin pätkällä talvella katkenneen riu´un ja ujutan sen alle kiven, ettei laho pääse leviämään kotapuihin. Lukekaa te sillä välin tämä Puolijoken minulle aikoinaan lähettämä kirje. Saako siitä mitään selvää?

Terve Poromies!

Kuinkas siellä hurisee? Toivottavasti kodassa tarkenee. Mä hinaan näitä tavaroita täällä Aleksanterinkadulla niin ku sovittiin. Vesikelkan naru katkes Mannerheimin patsaan luona, mutta onneks löyty kuralätäköstä uus. Heti joulukadun alkupäässä joku kävi mun kimppuun ja repi suurimman paketin auki. Sen sisälmys tuli näkyviin ja piti muuttaa suunnitelmaa ja naamioitua. Sain kaks enkeliä seurakseni keskellä sitä hirvittävää vilinää. Kaivoin kelkasta rummut siihen jalkakäytävälle ja enkelten kanssa esitimme omatekemiä joululauluja.

Ihmiset meni vihasina ja tylyinä ohitsemme, paitsi eräs nuoripari, tyttö ja poika. Tää mun täytyy ilmottaa sulle heti tuoreeltaan: he kuuntelivat laulumme ja heittivät lakkiin sen, mitä heillä oli!

EMME OLE YKSIN!

Tuntuupa muuten hyvältä taas nämä tositoimet täällä Helsingissä. Vaikka onhan tässä kaikenlaista pikkuharmia, mutta kyllä mulle sentään sopii tämä ramppaaminen paljon paremmin kuin ne toimistohommat. Olen sulle ikuisesti kiitollinen, että otit vetovastuun harteilles. Pääkallopaikalla työskentelyn vaikeudet on ittelläni tuoreessa muistissa ja voit olla varma myötätunnostani. Koeta kestää!

PS. Lähetän rahat tuota pikaa kotiin. Tulevat sitten jonkun kyydissä, että älä ihmettele.

INTIAANIASIAINTOIMISTO

”Tämä oli pakko perustaa. Muuten olisin hukkunut kaikenlaisiin päälle kaatuviin asioihin, papereihin ja lomakkeisiin. Elämä oli yhtä koskessa kieppumista, välillä oli pinnalla pää, välillä perse. Toisaalta olisi pitänyt olla yötä päivää kentällä, toisaalta ylläpitää edes jonkunlaista järjestystä täällä toimistossa. Ja kun ei se ollut pelkästään minun hätä, joka juoksutti, vaan kaikkien muidenkin. Meille alkoi sadella avunpyyntöjä, tukea tarvitsevat pysäyttelivät metsäteillä, kylän kujilla, kirkon takana, suurkaupunkien melskeissä. Joka puolella oli joku pyytämässä apua. Minä kiehuin siihen aikaan varsin väkevissä liemissä ja olin kartuttanut itselleni aikamoisen kokemuspääoman. Ajattelin, että toimiston puitteissa voisin saman tien hoidella paitsi omia, myös muiden kaltaisteni asioita.”

Olin juuri pistämässä tämän lapun sytykkeeksi, kun tulin lukaisseeksi sen. Tuo kurttuinen kirje sai minut muistelemaan ensi tapaamista Intiaaniasiaintoimiston silloisen toimitusjohtajan, Puolijoken kanssa.

Olin monta päivää etsinyt jotain ja hiihdellyt pitkin metsiä ja käynyt välillä kaupungeissa. Ilmeisesti tulin ylittäneeksi valtakunnan rajan useampaan otteeseen, sillä ihmiset puhelivat ympärilläni oudoilla kielillä. Nälkä alkoi kurnia ja synkät aatokset olivat vallata mielen. Laskettelin kallion kielekkeelle ja pysähdyin kuuntelemaan. Alhaalla oli kota. Kodasta tuprusi hienoinen savu. Kattilan kalahtelu oli minulle se merkki, jota olin etsinyt. Työnnyin pää edellä kotaan: ”Päivää, olisikohan teillä…”

”Ai sulla on sarvet. Saat paikan. Tässä ois vähän rokkaa, jos maistuu?”

Niin minä aloitin Intiaaniasiaintoimistossa kaikenlaisten juoksevien asioiden hoidon. Kun Puolijokke oli havainnut kodan ulkopuolelle lumihankeen pystyyn jättämäni sukset, oli hän haltioissaan: ”Ai sulla on sukset!”

Minut liitettiin henkilökuntaorganisaation alimmalle tasolle nimikkeellä: ”Poika numero kaksi”. Nuoleskelin postimerkit, hain röökiä ja sen sellaista. Siellä oli siihen aikaan töissä toinenkin poika. Häntä kutsuttiin ”Poika numero yhdeksi”. Hänellä oli tumma puku ja jotenkin vakava mieli. Puolijokke laittoi hänet silloin tällöin matkaan ja jostain kumman syystä, hän aina tuli läpimärkänä takaisin. Mitään puhumattomana hän kömpi hirventaljan alle ja odotti seuraavaa komennusta.

Meidän yläpuolellamme, operatiivisessa johtoryhmässä toimi pari kaveria. Se oli uskomatonta epätoivon ja aktiivisuuden aikaa. Minulta rupesi jo kieli kuivumaan, mutta sitten tapahtui ihme: nimittivät minut yllättäen koko puljun päälliköksi, kodanlämmittäjäksi. Mutta ennen tätä nykyistä asemaani oli kyllä juostava monet juoksut. Kuin eilisen päivän muistan ensimmäisen tehtäväni Intiaaniasiaintoimistossa. Olimme juuri syöneet Puolijoken kanssa rokkaa, kun hän nousi, pyyhki partansa, ojensi kirjekuoren ja sanoi: ”Vie tämä. Tiedät kyllä minne.”

ENSIMMÄINEN KIRJE

On yö. Linnut ovat pieneksi hetkeksi vaienneet laulamasta. Istun täällä hiljaisessa huoneessa, hiljaisessa talossa ja ajattelen lapsiamme ja tätä maata.

Ajattelen ihmisen elämää ja tulevaisuutta. Kuinka päivät kulkevat kohisten ja me ihmiset käymme kohisevana virtana päivien ohitse. Maapallo kiertää radallaan, radat radoillaan ja yksinäisyytemme pelossa lähetämme avaruuteen viestejä: ”Kuuleeko kukaan? Vastatkaa, täällä me olemme!”

Mutta hienoista laitteistamme kuuluu vain surullisen avaruuden lohdutonta kohinaa.

Miksi ihminen niin helposti eksyy pohtimaan koko maailman tulevaisuutta, vaikka juuri tämä hetki omalla kohdalla tulisi elää niin hyvin kuin osaan. Tämä moderni sokeus, pullea orjuus ja keinotekoisten tukien jäykät koivet kuljettavat maatamme kuin Könnin hullua Kuokkamiestä. Entä jos koko maailma väsyy ja murtuu kuin laiva, jota ei voi enää ohjata? Jos moottorit leikkaavat kiinni ja mukavasti käynnistynyt päivä jysähtää jumiin? Jos aika loppuu, jos väritelevision värit haalistuvat, jos kauniit perhoset ja kirkassulkaiset linnut putoavat mustavalkoisina maahan. Jos ihmeellinen luonto loppuu…

Tässä hetkessä sykkii kuitenkin sydän. Taivaalla loistavat tähdet, meressä meritähdet ja metsässä, kuusten katveessa tuikkivat pienet metsätähdet. Miljoonaa kauhua vastassa on miljoona riemua. Tuhatta mykkää miestä käy vastaan tuhat laulavaa Kukka-Mariaa. Sataa myrkyllistä pisaraa vastaa sata puhdasta kyyneltä. Yhtä on vastassa yksi. Minä itse.

TOINEN KIRJE

Vaeltaja. Hän on yksi heistä, koditon. Maailmalla vaeltavat hänen veljensä ja sisarensa mukanaan vain se viimeinen, henkiriepu. Kautta aikojen on pakenevien tie merkitty pientareelle hyljätyin tavaroin. Kiireessä on otettu mukaan vain kaikkein tärkein ja rakkain. Mutta takaa-ajajan saavuttaessa, voimien ehtyessä ja hädän kasvaessa, on täytynyt luopua jostain. Pudottaa taakastaan tavaroita, kunnes jäljellä on ihmisen viimeinen oma, ihmisen oma henki. Ja sekin on liian raskas nääntyneen ruumiin kantaa. Kurjien kulkueen tie on merkitty hyljätyin tavaroin ja tien päässä makaavat kuolleet, ruumiit. Vain tuuli jatkaa kulkuaan. Kevyt, vaeltava henki.

Katsokaa tänään tällä tiellä kulkevaa miestä. Katsokaa hänen taakkaansa, hänen aarteitaan. Hän on jo paljosta luopunut, mutta vielä on paljon jäljellä. Hän on raatanut kuin orja, täyttänyt annetut käskyt, uskonut lupauksiin, antanut kaikkensa ja pettynyt. Hän on kuin häädetty torppari, työnsä ja kotinsa menettänyt asuntovelallinen, vaeltaja. Mitä hän etsii? Miksi tuo turha risti hänen harteillaan? Katsokaa Volgan lautturin kasvoja, katsokaa Geronimoa silmiin, sitten katsokaa tämän miehen kasvoja. Hänhän hymyilee jo. Hän tietää taakkansa kevenevän koko ajan. Hän nauraa itselleen. Yhä helpompi hänen on laskea otteensa turhasta. Antaa sen jäädä. Antaa sen mennä. HENKI KULKEE! Iloitse hänen kanssaan, naura hänen kanssaan. Mutta älä pilkkaa häntä. Hän on veljesi.


KUKKAPÄÄN LAULU


En tietää sitä voi, miks sydämeni soi
kuin talvitiellä tuuli, kun kesän tulleen luuli

On lempee suojasää, pian hämärtää
mut matkamiestä vie tuttu talvitie, tuttu talvitie

Vaik mitään ei näy, eteenpäin vain käy
matkamies tiellä tuolla,
ei viel oo aika kuolla. Ei aika viel oo kuolla.

Itsekseen miettii tuo: sydämeni vien tähden luo
olkoon koti tieni tää
veteen piirretty viiva, veteen piirretty viiva

Nyt kirkas pakkas yö, matka miehen, miehen työ
taivaalla lentää kuu, sillä on silmät ja sillä on suu
sillä on silmät, se puhuu:

”Älä pelkää, pikku miesi. Tämä tässä on sinun tiesi
hopeaa polulles luon, kultaa sulle suon, kultaa sulle suon”

Aamu alkaa jo sarastaa, lämpö kevään jään sulattaa
minä lähestyn jo rantaa, viel tie tää minua kantaa
jäätie minua kantaa, lähestyn jo rantaa

lähestyn jo rantaa.

PUOLIJOKEN PAREMPI BLUES

Tää juttu on jo vanha, mut aina uudestaan
päiväkahvit kosmiset Maa mulle tarjoaa

Mä ramppaan näillä reisuilla valon vauhdilla
ainoo toive mielessäin maailman suudelma

Savumerkki sininen viesti varma on
pelakuukin punainen, sen kutsuks tulkitsen

Astun sisään portista, oveen koputan
Maailma on mua vastassa ja saan sen suudelman

Kun mä panen Maata, en mene nukkumaan
vaan halki avaruuden, me kaksi kuljetaan

Hän on lämmin multa, mä säde auringon
arkkuun kertyy kulta, mi ruumiissamme on

Sukellan sun sydämeen, kanssas retken teen
linnunradat kohdataan, tää kestää hetken vaan

Pikkupallot syntyvät, metsät puhkee kukkaan
elonnukkaan peittyy tää, sitten häviää

Silloin kun on synkin yö
ja kuolon kello lyö
silloin saapuu Kulkuri
ja alkaa lemmen työ!

KUU JA KATAJAPUU

Sinä olet nainen, sinä olet kuu
minä olen mies, katajapuu

Meillä on tehtävä, molemmilla:
minä vartioin vuorella tällä
sinä partioit radalla kiertävällä

Sinun huultesi hillitty hiljaisuus
käy käskynä yksin mulle

minun varteni jäntevä kestävä on
yli yön kylmän vartion

Sinua minä rakastan
vuorella korkealla
sinä rakastat minua
korkeammalla

Sinä olet nainen, sinä olet kuu
minä olen mies, katajapuu.

 


Puolijokke ja poromies
kasvojen alta toiset kasvot

Puolijokke ja Poromies ovat molemmat Intiaaniasiaintoimiston henkilökuntaa.
Intiaaniasiaintoimisto, todellisen esikuvansa mukaan, on ”sorrettujen ja vähemmistöjen asioiden hoitoon” perustettu fiktiivis-todellinen toimitaho. Se on maamme taidekentässä ainutlaatuinen kokonaisteos jonka kronologiassa yhdistyvät performanssi, installaatio, komedia, myyttinen fantasia ja yhteiskuntakritiikki. Kuluneen vanerisalkun ja ”joulupukilta periytyneen” matkasauvan kera toimisto voidaan tarvittaessa pystyttää minne tahansa, ja rähjääntynyt Puolijokke apulaisineen on vilpittömin sydämin valmis toimeensa, kohtaamaan ihmisiä.

Joko - ei

Pekka Kainulaisen performanssiesityksissä näkyi jo aikaisessa vaiheessa aiheita ja hahmoja, jotka myöhemmin Intiaaniasiaintoimisto-teoksessa muodostuivat kokonaisuudeksi. Tällaisia olivat esimerkiksi Hiihtävä sotilas ja Joko - Ei -mies. Ne esiintyivät Kainulaisen taiteessa vuosina 1986 -1991.
Joko - Ei -mies esiintyi mm. Jyväskylän katutaiteen päivillä kesällä 1987. Hahmo on puoliksi puettu pukuun, puoliksi alushoususillaan, vasen käsivarsi, sääri ja kylki paljaana. Seuralaisena Joko – ei –miehellä on vartijaksi pukeutunut Arto Auruksenaho. Keskeistä esityksessä on toistuva huuto: ”Joko – ei !”. Koko päivän mittainen esiintyminen kirkkopuistossa herätti huomiota, mutta ilman taiteilijoiden itsensä antamaa kirjallista manifestia teoksen sanoma olisi jäänyt miltei huomaamatta. Suomalaiselta 80-luvun katuyleisöltä näytti puuttuvan kehys lähestyä tämäntyyppistä esitystä. Keskisuomalainen -lehden toimittaja siteerasi jutussaan taiteilijoiden itsensä antamaa julkilausumaa: ”pilkallinen nauru ja hulluksi leimaaminen ei tunnu hyvältä, varsinkaan, kun leimaajat itse tekevät tylsää työtään tehtaissa ja virastoissa ja jankuttavat samoja asioita vuodesta toiseen, eivätkä milloinkaan uskalla luopua turhasta pyörimisestä, vaikka osa heistä sitä toivoo ja vaatiikin…” ja edelleen ”minkä tähden jokaisesta nenää kaivavasta pornolehteä selaavasta pitkästyneestä teollisuusvartijasta tai säännöllisesti lottoavasta kaupanmyyjästä ja hermolääkkeitä nielevästä psykiatrista tai yritysjohtajasta ei tehdä ilmoitusta poliisille…” (Kainulaisen ja Auruksenahon edellisen päivän esityksestä kirkkopuistossa oli tullut poliisille useita soittoja.) Manifestissaan Kainulainen kertoo, että teoksessa on kysymys vallitsevien arvojen puntaroinnista, jossa pyritään näyttämään senhetkisen todellisuuden pohjimmainen luonne.
Tämä sekä yhteiskunnalliseen että ihmismielen privaattiin todellisuuteen pureutuminen on yksi keskeinen teema, joka toistuu Kainulaisen kaikissa myöhemmissäkin performanssiteoksissa. Ihmisen elämä ja selviytyminen yhteiskunnassa sisältää ratkaisemattomia vastakkainasetteluja luovan psyyken ja normien saneleman yhteiskuntaelämän vaatimusten kesken. Kainulaisen Joko – Ei -miehelle ei varmastikaan ole yllätys, että masentuneisuus ja loppuun palaminen on 2000-luvun kansantauti.

Sotilas puolestaan ilmaantuu jo oikeastaan vuonna 1986. Yhdessä Vesa Vihannon kanssa pidetyssä Rauhan puolesta - performanssissa, joka hyllytettiin. Helsingin nuorisoasiainkeskus oli tilannut kyseisen esitys sarjan rauhanvuoden ja silloin vietetyn aseidenriisunnan viikon ohjelmaksi koululaisille. Ensimmäisen esityksen jälkeen performanssi poistettiin ohjelmasta ”liian rajuna ja väkivaltaisena”. Esityksessä ei ollut ”tarpeeksi toivon ja rauhan näkökulmaa” sanoivat järjestäjät. Ilta-Sanomien haastattelussa Pekka Kainulainen kuvailee kiellettyä esitystä: ”Marssimme Vesa Vihannon kanssa sotilaspuvuissa sinne voimistelusaliin koululaisten eteen. Komensimme itseämme - Ikuinen seis! ja sitten sodimme aika äänekkäästi. Käytimme kolmea sanaa: Jumala, Perkele, Äiti, joiden olimme sodan omakohtaisesti kokeneilta kuulleet olevan ne sanat, joita kuolevat sotilaat eniten käyttivät.” Kainulainen myöntää, että esitys oli vanhemmalle yleisölle shokki, mutta ”nuoriso seurasi tosi kiinnostuneena”.

Myöhemmin Sotilas saa sukset. Hänestä tulee miltei arkkaainen symboli: taistelun, maan, kansan ja elämän. Mutta itsensä uhrannut, vammautunut hiihtäjä kainalosauvoineen ei ole uljas näky, vaan kaupungin markkinavilinässä hänestä tulee ulkopuolinen. Hänen traagisuuttaan on täydellinen yhteensovittamattomuus ympäristönsä kanssa. Hän on unohtunut, ilmaantunut jostain menneisyydestä väärään aikaan ja paikkaan, kuin kutsumaton vieras.
On selvää, että Hiihtävä Sotilas on suomalaisen kansallismytologian ja todellisen historian kertomusten solmukohdassa, enemmän kuin pelkkä kuva. Onko hän jonkinlainen jokamiehen hiljainen alter-ego? Ainakin Hiihtävä Sotilas vaikuttaa olevan pohjimmiltaan terapeuttinen hahmo.
Kitara kaulassaan hän on valmis sotimisen sijasta lauluun ja runoon. ”Veteraanit ovat ymmärtäneet hahmon sanoman” kertoo taiteilija. Hahmo ei ole pilkallinen, päinvastoin.
Inhimillisen kokemuksen näkyvien ja symbolisten ristiriitojen esiin nostaminen on yksi Kainulaisen taiteen suuntaviiva.


”Katsokaa tätä miestä…”, ponnistelua ja kipua

Varsinainen Intiaaniasiaintoimisto ilmaantuu Kainulaisen taiteeseen Mäntässä 1995. Sitä oli edeltänyt hahmo , jota hän kutsui ”kamojaan raahaavaksi miekkoseksi”. Epäkuntoisia, painavia kodinkoneita raahaava henkilö oli senhetkisen yhteiskunnallisen tilanteen synnyttämä näky. Suomalaiset olivat ponnistelemassa ennätyksellisen syvästä lamasta ja massatyöttömyydestä. Monet ihmiset jäivät velkoineen epätoivoiseen ”raahaajan” asemaan. Yhteiskunnan koneisto oli osoittanut epäluotettavuutensa. Mäntän esityksessä Kainulainen jakoi ns. Vaeltaja - kirjeet, joiden lähettäjäksi oli nimetty Intiaaniasiaintoimisto. ”Ajattelin kertoa sinulle juuri erään luotani poistuneen asiakkaan tarinan…sillä hänen kohtalonsa on vain yksi monien samanlaisten kanssa.” ja edelleen ”Katsokaa tätä tiellä kulkevaa miestä. Katsokaa hänen taakkaansa, hänen aarteitaan. Hän on jo paljosta luopunut, mutta vielä on paljon jäljellä.. Hän on uskonut annettuihin lupauksiin, ja pettynyt. Hän on häädetty torppari, työnsä ja kotinsa menettänyt asuntovelallinen, vaeltaja.”

Alussa selkeän yhteiskunnalliselta kaikupohjalta piirtyvä ”toimisto” muuttaa vähitellen luonnettaan.
Kainulainen alkaa muodostaa esityksissään ja teksteissään Intiaaniasiaintoimistolle henkilökuntaa, historiaa ja toimintatapoja. Hän kietoo esiin käsiteteosta todellisuuden ja fantasian punoksesta. Toimistosta henkilökuntineen tulee materialistisessa ja henkisesti kaventuneessa nykykulttuurissa ahdinkoon joutuneen myyttisesti olemassaolonsa kokevan ihmisen ja hänen sielunsa puolustaja. Pulaan joutuneiden ihmisolentojen avuksi toimisto voi tarpeen tullen lähettää matkaan esimerkiksi ”Poika numero 13.” tai ”Laulavan kulkurin”, jotka esiintymisellään, vaikkapa runon ja laulun keinoin, voivat palauttaa jotakin kadonneesta yhteydestä tiedostamattomaan. Sarvipäinen Poromies kulkee usein suksilla, hitaasti hiihtäen ja siten muistuttaa Hiihtävää Sotilasta, mutta sarviensa, peitettyjen kasvojen ja syntytapansa myötä hän on mieleltään esihistoriallisempi hahmo. Poromies viittaa alkukantaiseen, primitiiviseen jumaluuteen, shamanismiin. Hiihtäessään läpi urbaanin suurkaupunkimiljöön myös hän on paljas, irrallinen ja vieras. Poromiehen ympäristö on metsä, mutta kaupunkia vasten hänen merkityksensä korostuu: kaupunkikulttuurissa syntytarinan kertominen hukkuu meteliin.



90-luvun lopussa Intiaaniasiaintoimistoa ”johtaa” Puolijokke, joulupukin nurinpäin käännetty mutta turmeltumaton ego. Juuri Puolijoken moniulotteisessa hahmossa voi mielestäni havaita yhtymäkohtia absurdiin ja komedialliseen, keskiaikaiseen teatterin arte poveraan. Tragikoomista viiltävää huumoria on varsinkin Puolijokke- esityksissä jotka taiteilija Erkki Pirtola kuvasi kaapelikanava ATV-lle. Niissä Puolijokke näyttäytyy kaupunkikuvassa, erehdyttävästi puliukkoa muistuttavassa habituksessaan. Hän on aina kutsumaton vieras, milloin seuraamassa itsenäisyyspäivän juhlintaa, osallistumassa Suomalaiseen urheilujuhlaan tai ujuttautuneena joulukadun ruuhkaan. Kaikkea tätä hän elää ja kommentoi täysin rinnoin, hyvää tarkoittaen, mutta saa jatkuvasti tuta että pultsarin näköinen ”Joulupukin sielu” ei ole kiireisen katuyleisön silmissä penninkään arvoinen.

Lonkalta -Performanssi ryhmän Joulumulkasu - lehdessä Kainulainen kuvaa miten hänen taiteessaan Joulupukista tuli Puolijokke ja samalla myös Poro. Se on absurdin humoristinen, karhea ja karkea tarina naivin idealismin täydellisestä, naurettavasta ja suorastaan masokistisesta törmäyksestä yhteiskunnan kaksinaismoralistisiin ilmiöihin. Kaiken tämän ristiriidan taiteilija tietysti löytää itsestään ja joutuu hukuksiin Tässä seikkailussa myös joulupukille käy huonosti. Virtaan hukkuneena hänestä jää kuohuihin kellumaan vain nimikirjaimet, joista näynomaisesti muodostuu uuden, syntyvän olennon nimi: Puolijokke.
Tästä puhdistumisprosessista on olemassa myös toinen versio. Erkki Pirtola on kuvannut videonauhalle hätkähdyttävän tapahtumasarjan, jossa Joulupukin asuun pukeutunut Kainulainen hakkaa rautakangella paksuun jäähän sydämenmuotoisen avannon. Seuraavaksi hän sukeltaa hyiseen veteen sanaakaan sanomatta, upoksiin. Lopulta avannosta ponnahtaa (katsojan helpotukseksi) jäälle puolialaston, kivusta ja kylmästä huutava Poromies.

Kipua ja tuskallisia kokemuksia on suomalaisessa .performanssitaiteessa nähty paljonkin, aina ristillä riippumisesta itsensä viiltelyyn tai tuntikausien piinalliseen paikoillaan makaamiseen. Kärsimys kuuluu toden kuvaamiseen, mutta Kainulaisen esityksissä se ei ole passiivista. Pikemminkin hänen teoksissaan kipu on seurausta ponnistelusta, fysiikan lakien ja ihmisolennon alkuperäisestä suhteesta, ajalta ennen koneita. Ihminen joutuu välttämättä kestämään kipua, pyrkiessään päämääriään kohti, saadakseen aikeensa toteutettua, pystyäkseen muuttumaan.

Tunteen ja ajatuksen kuvat

Kun taiteilija työssään haluaa kuvata tietoiseksi tulemisen kokemusta tai prosessia, hän on erään taiteen keskeisen kysymyksen äärellä. Uusien ajatus- ja tunneyhteyksien visio saattaa taiteilijalle olla kirkas, mutta sen välittyminen (enemmän tai vähemmän tarkoituksellisesti) toiselle, katsojalle, on taiteen ydinaluetta. Taiteilija, teos ja katsoja ovat kuin risteyksessä, jossa lopulta havainnon ja tulkinnan mahdollisuus siirtyy katsojalle.
Pekka Kainulainen kuvaa taiteessaan tietoiseksi tulemisen kokemuksia myyttisin, tarinaa muodostavin keinoin. Monissa esityksissään hän ikään kuin demonstroi katsojalle sisäisiä muutoksia, tunteen ja ajatuksen hitaasti hahmottuvia kuvia ja uusia merkityksiä.
Teoksissa on usein nähtävissä hyvin konkreettinen esiin tulemisen tai paljastumisen tapahtumakulku. Kainulainen käyttää ymmärtämisen ja hahmottamisen perusrakennetta suorastaan julistavasti: ”Näytän teille taiteessani, miten pirstaleista prosessin kautta tulee näkyviin jotakin tuntematonta, jonka haltuunotto on mahdollista.”
Kainulainen on puhunut itseksi tulemisen ja maailman eheyttämisen prosesseista. Voisi ajatella, että hän taiteellaan pyrkii kohti alkuperäisyyden ja pyhän kokemuksia, jotka kulttuurimme kaupallisessa massakaaoksessa ovat kadonneet. Usein hänen esityksensä myös päättyy kasvoja peittävien teippien auki repimiseen. Tässä aktissa taiteilija paljastaa omat kasvonsa.

Vaikka Kainulaisen yritys olisikin pohjimmiltaan hyvin vakava, kuuluu hänen taiteensa energioihin myös leikillinen ja karnevalistinen nauru.
Multakasasta, heinikosta, hirventaljan alta, kuplamuovikääreestä tai mainospapereiden peitosta kuoriutuu ja repeytyy esiin itseään etsivä hahmo, muuntunut olento, kasvojen alta toiset kasvot.
Esimerkiksi Islannissa vuonna 1999, yhdessä Johannes Setälän kanssa tehdyssä esityksessä kärrätään hampurilaisravintola -ketjun alekuponkeihin kääriytynyt taiteilija tarjoiluvaunulla yleisön eteen. Shamaanin rummutus ja laulu toimii vapauttavana energiana, joka saa hahmon veitsellä repimään itsensä vähitellen vapaaksi. Rytmikkäästi tanssahdellen hän löytää isot hirvenkovat, joissa somat punaiset lamput välkkyvät. Hän sovittelee korvat päähänsä, ja lamput korvissa vilkkuen yrittää kuulostella yleisöään kuin omalaatuinen metsäpeura kuponkipellon laidalla. Islantilainen yleisö reagoi tähän myyttisen ja koomisen yhdistelmään purskahtamalla raikuvaan nauruun.
Tosin komiikka voi olla joskus yllättävääkin: kun poronsarvipäinen, tummaan pukuun pukeutunut hiihtäjä nousee vedestä keskellä uimarantaa, ja lähtee pää riipuksissa, vettä tippuen , kainalosauvoineen lykkimään hiekalle, ei helteisellä rannalla itseään paistatteleva väki näytä huomaavan kerrassaan mitään erikoista.

”Voidakseen päästä tulevaisuuteen on mentävä menneisyyteen”

Talvella 2005 Intiaaniasiaintoimisto esitti Muu ry:n juhlanäyttelyn yhteydessä performanssin, joka sijoittui Suomen Kansallismuseon portaille. Kukkapää - niminen Intiaaniasiaintoimiston henkilökuntaan kuuluva hahmo kuljetti hitaasti ja arvokkaasti valtavan maisemamaalauksen, auringonlaskun, museon ovista sisään. Tämän esityksen sisällöstä taiteilija itse sanoi, että tänä aikana on mentävä menneisyyteen päästäkseen tulevaisuuteen. Maisemaa tulee suojella, oli se sitten todellinen auringonlasku, tai ihmisen sielunmaisema.
Esityksen musiikkina kuultiin Lohjan Laurentius- kuoron mieslaulajien ja kuorojohtaja Pia Hemmingin tulkinta Pekka Kainulaisen säveltämästä ja sanoittamasta Talvitie-laulusta. Musiikki oli nauhoitettu Lohjan keskiaikaisessa kivikirkossa, jonka holvien kaiku sekoittui Mannerheimintien iltaan:

”En tietää sitä voi, miks sydämeni soi, kuin talvitiellä tuuli, kun kesän tulleen luuli…”


SUUNNITELMA

Ollaan Intiaaniasiain toimistossa. Pienen huoneen keskellä on pöytä, sen takana tuoli. Pöydällä on pikkuinen maapallo, Suomen lippu ja kirja. Kirjan nimi on: ”Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen”.

Ollaankin ravintolassa. Orkesterikorokkeen etualalla, selin yleisöön, seisoo tummapukuinen, sarvipäinen olento. Sivummalla istuskelee tonttu punaisine lakkeineen, valkoisine partoineen, kilisevine tiukuineen, suksineen ja kainalosauvoineen. Toimiston perällä olevalla laverilla makaa seinään päin kääntyneenä liikkumaton hahmo, Puolijokke, Joulupukin poika.

Esiin astuu Piikki, Puolijoken poika. Sarvipää ojentaa Piikille kitaran, ja tämä esittää laulun: ”Koneet käy niin kuumana mun työpaikalla, vaimo käy niin kuumana mun kotona. Elämä on raskasta ja kaikki on niin kovaa, toista ompi huomenna, sitten meill on kivaa!”

Seuraavaksi huvittunut yleisö saa kuulla ”Hauenperkuu” laulun: ”Irti on pää ja poskella kuolaa, karkeeta suolaa silmälle jää. Turha on pyrstö, ruotokin poikki, pappi jo kiireesti muualle loikki”.

Yhtäkkiä Piikin puhelin soi. Hän säntää ulos toimistosta ja sisään astuu hieman epävarma, elämän murjoma asiakas. Paikalle jäänyt toimiston muu henkilökunta tuntuu olevan omissa maailmoissaan, ja kun asiakas Piikkiä odotellessaan ei keksi muutakaan tekemistä, ottaa hän tuolia vasten nojallaan olevan kitaran ja esittää laulut: ”Mull on mielessä yks asia”, ”Istun täällä yksinäin” ja sen, jossa lauletaan: ”Muut ovat menneet pois, kylään, kaupungin valoon, minä jäin kotiin hiljaiseen, miettimään tyhjään taloon. Sytytän kynttilän, kaunis on niin, muistoissani katselen hänen silmiin”.

Asiakas kyllästyy odottamiseen ja lähtee käymään jossain. Piikki saapuu taas paikalle, huomaa kitaraansa kosketun, katsahtaa moittivasti henkilökuntaan, ottaa kitaran syliinsä. Piikki laulaa: ”Kun mä ostan jonkun lehden, teen sen vuoksi uuden tähden, senpä tähden kaikki muutkin ostaa sen lehden. Haluaahan koko kansa…” Taas soi Piikin puhelin ja hän ryntää ulos. Äsken poistunut asiakas kurkistaa toimistoon ja on aikeissa lähteä, kun huomaa kitaran paikan vaihtuneen. Asiakas katsahtaa tonttuun ja sarvipäähän, ei havaitse Puolijokkea, joka jatkaa kuolleena olemista, ottaa kitaran ja laulaa ”Vanha talvitien”.

Yleisö on jo ilmiselvästi humaltunut, mutta pystyy vielä keskittymään. Suuret ja värikkäät takaseinän kokoiset liikkuvat kuvat valtaavat tilan ja tajunnan. Hämärässä, sinisten savukiemurain seassa, avautuvat ihmiskasvoissa suut itkun ja naurun sekaiseen ihastuksen huokaisuun. Toimiston henkilökunta, vahvistettuna muutamalla yleisön joukosta lavalle kavunneella miekkosella, esittää tilaisuuden lopuksi Simo Salmisen ”Rotestilaulun”. Kaikki, ravintolan henkilökuntaa myöten yhtyvät lauluun: ”Se se vaan on sillälailla…”

Rypistän paperin ja heitän sen tuleen. Suunnitelmat muuttuvat tuhkaksi. Kodassa, Sammatin Leikkilässä, puisen veistoksen edessä, kiskaisen moottorisahan käyntiin. Karkeimpien työvaiheiden jälkeen vaihdan sen kirveeseen, sitten nuijaan ja aina vain pienempään ja pienempään talttaan, kunnes viilalla ja hiekkapaperilla hion tähteä veistoksen otsassa. Metsän takaa, moottoritietyömaalta kuuluu maata vavisuttava räjähdys. Lyön kirveellä lisää uurteita itse tekemäni nykyaikaisen vaivaisukon kääreissä oleviin kasvoihin ja suutelen sen päästä versovaa ruusua, jossa on toivoni.



Sivun alkuun