Tarina

 

Musta Joulu?

Alun perin oli Joulupukki, joka oli hyvä. Joulupukilla oli hyvä olla. Oli olemassa paikka,kaukainen Onnela, josta tultiin ja jonne mentiin pikku-Pekan sydämen kautta. Siellä puhdas mieli takoi kauniita ajatuksia jaettavaksi hyvinä tekoina kaikille tarvitseville. Kaikki antoivat, kaikki saivat. Ilo oli ylimmillään, kärsimyksenkin arvo ymmärrettiin. Jokainen ihminen oli juhlan arvoinen. Olin varma, että minustakin vielä joskus tulisi Joulupukki. Haluanpa nyt kertoa sulle, rakas lukija, erään pikku tarinan. Muistella kaukaista jouluaattoa, jonka tapahtumat lopulta johtivat siihen, että minun kohtaloni oli jäädä tälle ikuiselle joulutielle.

Avaruuden korkeuksista, taivaan tähtikelloin hiljaa soidessa, putoilivat untuvaiset hiutaleet alas maahan erään pikkuisen töllin katolle ja sinisten varjojen kirjavoittamalle pihamaalle. Tiukujen helistessä ja heilahtelevan kynttilälyhdyn kullaisessa kajossa lähestyin mökkiä vetäen perässäni lahjoilla lastattua ahkiota. Pakkanen oli kiristymässä ja hengitys huurusi hopeisena, mutta pikku talon ikkunasta tulvi lämpöisiä säteitä ulos hangelle. Mielessäni kuvittelin sen näyn, joka oli tuhansina kertoina piirtynyt katseeni kautta sydämeni pohjaan: lapset kurkistelemassa ikkunasta, permannolla puhdas räsymatto, kuusen kynttilät sytytettyinä ja joulupöytä katettuna. Tässäkin köyhässä majassa asuisi tänä iltana Onni. Onnellinen perhe onnellisessa maassa onnellisessa maailmassa. Hiivin lähemmäs ikkunaa ja kurkistin sisälle.

Nahkapukuinen poliisi oli raiskaamassa nuorta poikaa lattialla, kahden niinikään mustaan nahkapukuun sonnustautuneen virkaveljensä pidellessä voimatonta uhria aloillaan. Toinen pitelijöistä heilutti riemuisasti Ruotsin lippua ja lasin lävitse kuulin sanat: ”Ropa nu, finske soldat!” Tai jotain sellaista.

Mutta yritäpä kuvitella järkytykseni määrää, kun lattialle pakotettu surkea olento käänsi kasvonsa näkyviin suurikokoisen poliisikonstaapelin vetäessä kyrpänsä esiin! Minähän siinä makasin kolmen ruotsalaisen poliisin raiskattavana!!!

Kertasin kiireellä ruotsinkielen sanavarastoni ja koputin sauvalla ikkunaan: ”Vad händer här?” Kovalla kolinalla syöksyin liukkaille rappusille ja siitä porstuan kautta tupaan. Poliisit olivat tanssivinaan kuusen ympärillä ja minä istuin alastomana pöydän ääressä tuijottaen lautasella höyryävää lanttulaatikkoa. Tilanteen rauhoituttua huomasin ällistyksekseni, että myös poliiseilla oli minun kasvoni. Mutisin jotain kiltistä lapsista ja jaoin lahjat. Pienen suostuttelun jälkeen sain itseni laulamaan neliäänisesti ”Oi kuusipuun”. Tilanne oli siinä määrin hämmentynyt ja vaivautunut, että katsoin parhaaksi poistua tuvasta meidän jäädessä repimään lahjapakettejamme auki.

Matkalla seuraavaan paikkaan mietiskelin kokemaani ja tajusin jo alkuillasta aavistaneeni, että tästä olisi tulossa erilainen joulu. Silti oli minun jatkettava, sillä olinhan luvannut ja minua odotettiin jo. Vihelsin metsän reunassa ja taivaalta ja heinäladon takaa ilmestyi lauma poroja. Minun piti toimittaa tietokoneita ja leipäkoneita ynnä muuta talous- ja viihde-elektroniikkaa kaupunkiin. Kiitäessämme kuutamoisessa metsässä meitä yhtäkkiä ammuttiin sarjatuliaseella, mutta kehenkään ei osunut. Jonkun ajan kuluttua saavuimme joelle, joka kohisi koskena kovasta pakkasesta huolimatta. Kosken toisella puolen avautui peltoaukeama, jonka takana kajastivat kaupungin valot. Tulosuunnastamme kuului taas konetuliaseen ja yksittäisten käsiaseiden rätinää ja pauketta. Olin myös kuulevinani karkeiden miesäänien huutamia ivallisia joulutoivotuksia ja aivan kuin joku olisi ladellut valtavia lukuja. Laskeskellut rahasummia tai jotain sellaista. Koin sen kaiken niin epämiellyttävänä, että vaikka muutaman kilometrin päässä joen yläjuoksulla tiesin olevan sillan, päätin yrittää joen ylitystä kosken vaarallisuudesta huolimatta. Puolessa välissä jokea koko tokka suistui virran uomaan ja minäkin vajosin jäiseen veteen. Pinnan alla oli hiljaisempaa, kaikesta huolimatta jotenkin rauhallisempaa, ja kun vettynyt nuttunikin alkoi jo painaa, niin ajattelin, että antaa mennä! Sitä paitsi hämärässä syvyydessä häämötti himmeästi kimallellen valtavan suuri joululahjapaketti. Ihmettelin sen sinne joutumista ja muutamilla voimakkailla uintiliikkeillä saavutin pohjan tuntuman. Punainen nuttu liehui ympärilläni kuin härkätaistelijan muleta ja partani pyrki koko ajan nousemaan silmieni eteen. Tunnustelin joululahjaa, yritin nostaakin, mutta se oli liian painava. Pinnan yläpuolella, taivaan korkeudessa, oli pilven taakse joutunut kuu taas tullut esiin. Sen kalpeassa kajossa, kuplien pulppuillessa ympärilläni, näin lahjapaketin käärityn keltaiseen ja kultaiseen paperiin. Mutta huomasin myös paketin kylkeen isketyn punakahvaisen puukon ja vaimean verivanan tupruavan ulos paketista. Yhtäkkiä tajusin olleeni veden alla jo kauan ja elimistöni kuluttaneen lähestulkoon loppuun sen hapen, jonka olin pinnalla pärskeiden seasta keuhkoihini siemaissut. Paketin vierestä nousi pohjaan isketty salko, kuin oksattomaksi karsitun joulukuusen runko. Vedin itseäni ylöspäin ja juuri kun keuhkoni olivat repeytymäisillään räjähti veden kalvo ympärilläni ja hetkeksi tajuntaani välähti salon päässä liehuva Suomen lippu ja sen yllä kuu ja kaikkein korkeimmalla tuikahti tähti.

Porot olivat hukkuneet. Johtajaporon sarvet sojottivat vedestä, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Akanvirrasta löysin ahkion ja kuin ihmeen kaupalla sain tietokoneet ja muut tavarat hinattua rannalle. Aloin kiskoa pulkkaa kohti kaupunkia, mutta kovassa pakkassäässä vaatteeni jäykistyivät jääksi ja partani katkesi kilahtaen sen osuessa pellolle jääneeseen vanhaan heinäseipääseen. Jaloista oli jo mennyt tunto, kun saavuin kontaten kaupungin porteille. Vedin siis pulkkaa perässäni aivan niin kuin poroni olivat äsken tehneet. Silloin oivalsin jotain joulun sanomasta ja siitä tehtävästä, joka minulle tässä oli langennut. Hinasin tietokoneet ja koko sen lahjaröykkiön suoraan ongelmajätelaitokselle. Kaivoin kuitenkin taskustani seuraavan paikan osoitteen ja menin sen kerrostalon siihen rappukäytävään sen oven taakse, jossa luki minun nimeni. Soitin ovikelloa, mutta mitään ei tapahtunut. Olin juuri asettelemassa korvaani postiluukulle, kun ovi rapsahti raolleen. Työnnyin varovasti sisälle ja huhuilin hetken eteisessä: ”Hyvää Joulua vaan. Onko täällä ketään?”

Olohuoneessa välähteli jokin, ja kuulin sanat: ”I`m so sorry!” Astuin peremmälle. Huoneen nurkassa olevassa televisiossa pyörivät jo elokuvan lopputekstit ja keskellä lattiaa makasi kaksi joulupukkia tarttuneena toistensa kaulaan kouristuksenomaisella kuristusotteella. Toinen pukeista oli musta ja toinen valkoinen. Kummankin kieli retkotti suusta ja silmät olivat äärimmilleen pullistuneet kuin kutevien sammakoiden silmät. Muuten huone oli täysin tyhjä.

Painoin television virtakatkaisinta ja juuri kun TV-kuva oli imeytymässä tyhjyyteen, näin vilauksen Kaupan Keskusliiton toimitusjohtajan perinteisestä joulurahan toivotuksesta. Huomioni kiinnittyi kuitenkin vainajiin. Nyt kun televisio oli sammuksissa, erottivat korvani hiljaista surinaa. Yritin paikallistaa surinan lähdettä ja kääntelin hitaasti päätäni puolelta toiselle. Kaksi äänitaajuutta? Kyllä. Aivan kuin huoneessa pörräisi kaksi erikokoista joulukärpästä. Kumarruin kuolleiden pukkien puoleen nähdäkseni heidän kasvonsa. Ulkoa tulvivan kalpean katulampun valossa riuhtaisin pukeilta parrat pois ja huusin kauhusta: minä neekerinä ja minä kiinalaisena! Kiinalainen vain oli kovin kalpea, sillä veri oli paennut kasvoilta, ja totta puhuakseni, kyllä neekerikin oli melko harmaa. Samalla paljastui surinan äänilähde. Joulupukit olivat survaisseet paristokäyttöiset hieromasauvat toistensa perseeseen juuri ennen kuin henki oli heistä paennut.

”Juhlan kunniaksi ja lievittääksemme pettymystä, jonka sinulle tuotimme, oi pikku-Pekka”, kuten myöhemmin luin heidän minulle osoittamasta jäähyväiskirjeestä. Kirjeessään he selittivät myös tekoonsa johtaneita syitä. He olivat omien sanojensa mukaan aina rodustaan ja erilaisesta kulttuuritaustastaan huolimatta tunteneet sydämessään rakkautta toisia ihmisiä kohtaan. He olivat aina olleet valmiita auttamaan ja antamaan, (jota seikkaa muuten tukee heidän toinen toisilleen tekemät viimeiset hyväntahdon eleetkin). He pahoittelivat tilanteen anaalipainotteista banaaliutta, mutta huomauttivat minulle, ettenkö itsekin ollut jo aikaa sitten kyllästynyt tähän kaksinaismoralistiseen valheeseen, jota kristikunnan jouluksi nimitetään. Eikö minunkin ollut monasti tehnyt mieli survaista jotain jonkun perseeseen, ihan vaan riistääkseni pyhän paikalle nostetut tökeröt väärennökset alas palkintopallin ylimmältä korokkeelta osoittaakseni niille niiden oikean paikan jonon hännillä. Jouluisen testamenttinsa lopuksi he kehottivat minua menemään keittiöön, josta löytyisi lattialta upeita lahjoja sekä jatkossa tarvitsemiani naamioitumisvälineitä, mikäli minussa vielä olisi puhtia jatkaa tätä joulupukin työtä.

Viimeisenä neuvonaan he olivat kirjoittaneet: ”Sinun on tapettava Joulupukki! Tuhottava itsesi, niin kuin suden on syötävä pentunsa silloin kun kaikki tiet on tukittu. Jätä kaapusi rakkien revittäväksi, ne luulevat sitä nyljetyksi lampaaksi! Anna niille partasi, ne eivät sitä erota jäniksestä! Ota vain sydämesi mukaan, mene itseesi, ota kerjäläisen sauvat ja käy! Ryhdy vaikka performanssitaiteilijaksi, jollet muuta keksi!

Kyyneleet silmissä minä seisoin siinä pimeässä jouluyössä ja katselin kahta kuollutta miestä ja kuuntelin vähitellen vaimenevaa surinaa kunnes se lakkasi ja ymmärsin, että heidän sauvansa eivät enää käyneet.

Menin keittiöön ja napsautin tiskipöydän yläpuolella olevan valon päälle. Kumarruin lahjakääröjen ääreen ja aloin aukoa niitä jännittyneenä. Suksien muotoisesta paketista paljastuivat sukset ja aivan kainalosauvojen näköinen paketti sisälsikin kainalosauvat. Sain myös poronsarvet, maalarinteippiä, pilkkiturkin, lapikkaat, tumman puvun ja sotilaspakin hernerokan keittoa varten. Lisäksi oli vielä koreita vöitä ja nauhoja, harmaa huopahattu, rautakanki ja kantele, eri maiden ja liittoutumien lippuja sekä muutamia maailman uskontoja esitteleviä perusteoksia ja kompassi ja tähtikartta. Sain myös Dee Brownin kirjoittaman kirjan nimeltä ”Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen” sekä yksityiskohtaiset ohjeet perustaa Intiaaniasiaintoimisto, jonka tuli vastaisuudessa toimia Joulupukin salaisena peitejärjestönä. Kaikki tämä oli käärittynä liikuttavalla tavalla kauniiseen lahjapaperiin, niin että heti saattoi arvata, mitä paketti piti sisällään. Mutta viimeisenä oli pikkuinen rasia, jonka muodosta ei voinut päätellä mitään. Kiihkein sormin ja sydän pamppaillen auoin rusetit ja purin rasian kääreistään. Sen päällä oli lappu: ”PS. Viitsisitkö vaihtaa patterit, ennen kuin lähdet. Syö nuttujen taskuihin jääneet karamellit.” Ja allekirjoituksena: ”Pekat”.

Hetken kuluttua olin jo kerrostalon pihalla lastaamassa saamiani lahjoja tyhjään ahkioon. Hämmentyneenä aattoillan tapahtumista harhailin kaupungin kaduilla osaamatta päättää kulkuni suuntaa. Katselin näyteikkunasta omaa kuvaani ja minua tuijotti sieltä vastaan karkea valhe! Olin heittämässä ryvettyneen nuttuni ja törkeäksi rispaantuneen partani jalkakäytävälle jätetylle roskalavalle, kun kuulin yläpuoleltani innostuneita huutoja: ”Joulupukki, Joulupukki! Herää isä, Joulupukki tuli sittenkin!” Olin jo huutamassa parvekkeelta kurkotteleville lapsosille, että ”en minä mikään Joulupukki ole, antakaa minulle anteeksi”, mutta kun näin heidän tuikkivat silmänsä ja ymmärsin pitkän odotuksen jälkeisen täyttymyksen, niin ajattelin, että kerran vielä yrittäisin tuottaa lapsille jouluiloa. Kavutessani ylimpään kerrokseen nuuskin joka oven luona käytävälle tulvivia herkullisia tuoksuja, sillä enhän ollut syönyt mitään koko päivänä, (jollei oteta lukuun äsken popsimiani karamellejä). Mietin myös kuumeisesti edellisessä paikassa saamiani lahjoja. Mitkä niistä olisivat sellaisia, joita voisi jakaa edelleen? Herttaiset lapsukaiset tulivat minua vastaan ja saattelivat kotiovellensa. Kaikkein pienin, hädin tuskin kävelemään oppinut pallero tarttui nuttuni liepeeseen pullukoilla pikku kätösillään ja hyräili liikuttavalla äänellä: ”etken estää elämää, ekin ynkkää a iävää”.

Salaperäinen jännitys tiheni ympärilläni ja olin tyytyväinen itseeni, että sitten kuitenkin vielä jaksoin uskoa! Lapset pyysivät minua riisumaan jalkineeni, ja koska aiemmin koskessa olin kastellut itseni läpikotaisin, niin otin myös sukat pois jaloistani. Kun astuimme eteisestä sisälle olohuoneeseen, sammuivat kirkkaat loistevalot ja arvelin, että kynttilät sytytettäisiin. Joku lapsista kuiskasi minulle ja pyysi kumartumaan. Niin teinkin, tottahan toki. Päähäni kietaistiin liina tai huivi, niin etten voinut nähdä kerta kaikkiaan mitään. Sitten minua talutettiin eteenpäin ja annoin kaiken tapahtua, sillä ajattelin kyseessä olevan joku leikki, joku tämän perheen omituinen perinne. Mikäpä minä olisin heidän tapojaan muuttamaan ja iloaan pilaamaan. Tajusin saattajieni jättäytyvän taakseni ja kuulin kuinka hento lapsen ääni pyysi minua astumaan eteenpäin. Liinan läpi aistin, että huoneeseen sytytettiin valot, mutta en silti voinut nähdä mitään. Otin varovaisen askeleen ja kuulin takaani tirskuntaa, mutten pahoittanut mieltäni, vaikka tässä nyt Pukin kustannuksella vähän kujeiltiin. Päinvastoin päätin viihdyttää pientä yleisöäni oikein kunnolla ja säikähtänyttä teeskennellen hypähtelin kuin sirkuskarhu lattialla. Tirskunta muuttui kikatukseksi ja pidätetyiksi naurun purskahduksiksi yltyen kovaääniseksi ulvonnaksi ja vahingoniloksi samalla kun tunsin raastavan tuskan lävistävän koko tajuntani ja jonkun pureutuvan paukahtaen paljaaseen jalkaterääni. Kivusta sekaisin hyppelin yhdellä jalalla, kunnes taas paukahti, enkä hetkeen pystynyt edes hengittämään. Kaaduin perseelleni ja taas pamahti! SscchhKLACK! Jokin kylmä ja terävä osui pakaralihakseen, yritin saada tukea vasemmalla kädellä lattiasta, mutta sähköiskun
kaltainen tunne repi rystysiäni ja sormeni tuntuivat irtoavan kämmenestäni. Sydämeni ei lyönyt, en voinut hengittää, koko kehoni tihkui hikeä ja sanoinkuvaamaton tuska sai kyyneleet valumaan vuolaana virtana. Ja koko ajan jostain tuskani takaa kuulin pirullisen naurun. Pahan naurun!

Oikea käsi oli ainut, joka minussa enää tuntui toimivan. Repäisin sillä liinan silmiltäni. Oviaukossa parveilevat lapset vaikenivat välittömästi ja katselivat minua viattomin silmin. Katsoin itsekin itseäni ja tajusin veren tulvivan ulos ruumiistani niistä kohdin, joihin oli iskeytynyt erityisen paksulla teräsjousella varustettu kiiltelevä rotanloukku. Rotanloukkuja oli aseteltu tasaisin välein muuten tyhjän, valkoiseksi maalatun huoneen lattialle. Lattiakin oli valkoinen, paitsi kulkuani osoittava poikkoileva polku, joka oli kuin luututtu punaiseksi. Iskut olivat puuduttaneet minut läpikotaisin, enkä pystynyt vastustamaan lapsia, kun he tulivat luokseni ja irrottivat loukut lihastani. Sitten minut saateltiin viereiseen huoneeseen ja istutettiin joulupöytään. Vanhin lapsista kohotti paistivadin kirkkaaksi kiillotettua kupua ja iski lihaveitsen savustettuun vauvaan. Järkeni ei enää suostunut toimimaan, en pystynyt sanomaan mitään, en itkemäänkään. Kun paistivatia karmeine sisältöineen ojennettiin minua kohti ja tunnistin itseni persiljapediltä, ja kun tämä kullankeltaiseksi paahtunut vauveli vielä vinkkasi veikeästi silmää minulle, olin kypsä jättämään tämän valepukin hommani. Nousin kankeasti ähkäisten tuoliltani, ja minut saateltiin eteiseen. Siinä jonkun on täytynyt laittaa minulle sukat ja saapikkaat jalkoihini, sillä kun lasten tukemana kompuroin rappusia alas ja lopultakin seisoin ulkona parkkipaikalla, kumarruin kuin huumattuna ahkioni ääreen ja otin esiin sukset sekä kainalosauvat ja sujautin saapikkaat siteisiin ja annoin sauvojeni käydä.

Tällä välin oli ulkona pakkanen kiristynyt helvetilliseksi. Kaivoin ahkiosta pilkkiturkin ja vaihdoin typerän piippalakkini ja naurettavan tekopartani harmaaseen huopahattuun. Ruumistani kivisti ja Pitkänsillan kupeessa tuli paskat housuun. Annoin kusenkin tulla, koska sillä ei enää olisi mitään väliä. Suojatien vihreä vaihtui punaiseksi ja jouduin odottelemaan, kun eräs auto kääntyi editseni oikealle. Tummatukkainen, hieman filmitähden näköinen mies ohjasi teräksenharmaata autoaan. Isä! Valkoinen turkistakki yllään istui hänen vieressään vastikään kampaajalla käynyt nainen. Äiti! Takapenkillä telmi kaksi pulleaposkista tenavaa. Lapset! Auton takaikkunan hyllyköllä kimaltelivat joululahjat. Sitten auto oli poissa. Pimeydestä kajastelivat kaukaiset perävalot ja seuraavassa risteyksessä nekin katosivat. ”Tuohon kyytiin minulla ei olisi enää koskaan mitään asiaa”, ajattelin itsekseni ja tunsin kummallista haikeutta mielessäni.

Sen yön vietin sillan alla, nuotion äärellä. Se sotilaspakki, jonka olin saanut toisillensa itsemurhan tehneiltä Joulupukeilta, osoittautuikin oikein aika venkeleeksi. Siitä kun riitti koko yöksi koko porukalle. Meitä oli siellä nimittäin muitakin. Kaivoimme ahkiostani Suomen lipun ja kiinnitimme sen tervalepän karahkaan. Koristimme karahkan kompassilla, joka oli ilmiselvä tähti.
”Mikäs Joulupukki se sinä olet?” kysyivät miehet naureskellen.
”En ole Joulupukki, Puolijokke vain.”
”Ai että Puolijokke. Aahhahhah!
Sitten opetin heille kivan lorun, jota omatekemän joulupuumme vieressä loruiltiin: Joulupukista Puolijokke, Puolijokesta Piikki, Piikistä yks kaheksasosa Jokke, yks kaheksasosa Jokesta yks kuuestoistaosa Jokke, yks kuuestoistaosa Jokesta yks kolmaskymmeneskahdesosa Jokke ja niin edelleen, kunnes Joulupukki olisi muuttunut eräänlaiseksi sammakonkudun kaltaiseksi rypälepommiksi.

Miehet olivat kummissaan ja vaikka pakkanen paukkui sillan rakenteissa sekä puiston puissa, niin he tivasivat minulta selvitystä tähän tällaiseen Joulupukkiteoriaan. No, hörppäsimme kuumaa rokkaa siinä ringissä nuotion ympärillä ja selitin heille jotain sellaista, että itseni etsimistähän tämä on ja tätä elämän lahjapaketin avaamista. Ilman muuta tästä taidepaketista paljastun minä, mutta mikä tämän Joulupukin rooli on kaikessa tässä? Ei auta muu kuin halkaista tämä Joulun atomi, kiihkein sormin ja vapisevin mielin riipiä nämä koreat käärinliinat tämän pehmeän paketin ympäriltä ja lapsen ahneudella toivoa, että siellä kaikkein pyhimmässä vielä kuitenkin olisi jotai kovaa, jonka päälle olisi kirjattu minun nimeni. Ja sen kun vielä saisi halkaistua niin että lahjat vaan lentelisivät maailman neljään tuuleen! Miehet kuuntelivat totisina, mutta eivät sanoneet mitään. Otimme lisää rokkaa.

Aamuun mennessä minulle oli valjennut, ettei minusta koskaan olisi Joulupukiksi sanan siinä merkityksessä, joka nykymaailmassa oli vallalla. Niinpä päätin ryhtyä poroksi. Hyvästelin miehet ja ahkiota vetäen, kainalosauvoilla vauhtia lykkien, viimeöisistä haavoista huolimatta, hiihtelin hiljalleen takaisin kotikonnuille. Tulin pienelle lammelle, Silmälammelle. Hakkasin sen jäähän tuuralla sydämen muotoisen avannon ja menin itseeni. Sukelsin sydämeeni ja syvyydestä katselin ylös taivaisiin. Korkeudessa säteili sydämen muotoinen avanto. Uin sitä kohti ja kun vihdoin illalla saavuin sydämelleni ja nousin ylös, kasvoivat peuran sarvet päähäni ja öisen tähtitaivaan Otava otti minut sakaroihinsa. Sillä tavalla minä, rakas lukijani, jäin tälle ikuiselle Joulutielle.

Sammatissa 8.8.2002
Pekka Kainulainen

 

Sivun alkuun